Perjantaina nähtiin taas Annan kanssa Ahonlaidassa, tosin kenttä on auraamaton joten tehtiin siinä hiljaisella tienpätkällä.

Rekolle nakkiseuraamista ja eteenistumista, kivasti se kulkee. Pitäisi vissiin alkaa liittää niihin käskyä. Sen lisäksi leikittiin, sujui kivasti mutta ei kuitenkaan ihan samalla intensiteetillä kuin kotona. Jatketaan harjoituksia. Loppuun vauhtiluoksetulo niin että Anna piteli pentua ja mä nakkasin lelun palkaksi.

Lumikengät on kaivettu esille kun lunta lopulta tuli muutamaa senttiä enemmän ja jatketaan metsässä rämpimisiä niillä. Koirille se on nyt alkuun ihan umpihankimenoa, mutta äkkiä noi reitit polkeentuu niin että kantavat koiria. Olen  tehnyt niin että mennään osa lenkistä jo aiemmin poljettua reittiä ja sitten vähän matkaa umpihangessa, niin ei käy pennullekaan liian raskaaksi. Tosin sillä on niin pitkät jalat että aika kevyesti se näyttää umpihangessakin painavan…

Me on viime aikoina lenkkeilty etupäässä pitkin metsiä, vielä enemmän siis kuin normaalisti. Tiet on ollut välillä jäisiä ja liukkaita ja lunta vain nimeksi niin on sitten oikaistu pihasta ihan umpimetsän kautta linjoille ja metsäurille. Yritin napata kuvan kun Reko leiskautti ojan yli, mutta kännykkäkamera oli sen verran hidas että olin aina myöhässä, mutta taustalla Bardi näyttää kuinka nahka hyppää. Rivan jalka on kestänyt ongelmitta pennun kanssa remuamiset ja metsässä rämpimiset, saa nähdä miten käy kun lunta tulee enemmän.

Tottista on treenailtu pikkuisen luoksetulon loppuasentoa, perusasentoa, maahanmenoa jne. nameilla. Leikkikin tuntuu sujuvan.

Tikit on poistettu ja tassu on parantunut mainiosti. Eläinlääkärin ohje oli pitää tikkejä 12-15 vrk, nyppäsin ne sitten heti kun aika tuli täyteen. Pentu pääsee taas telmimään ilman rajoituksia ja lenkkeilemäänkin paremmin. Töppötassunkin kanssa käytiin kyllä lenkillä, mutta pentu joutui olemaan remmissä kun ei mitkään sidokset muuten pysyneet jalassa. Ja remmilenkkeilyn teema oli sitten “opeta pentu kiskomaan ja säntäilemään remmissä toisten juostessa vapaana”, jipii. Kiskoi kiskomisensa sentään valjaissa, Karman vanhat Vänttiset on vain himpun väljät kun rintakehän ympäryksen säätää pienimmilleen.

Tuttava linkitti Facebookissa erinomaisen artikkelin, joka osuu aika paljon sille alueelle mitä itse olen pohdiskellut nyt pennun tultua: Talent and Puppies. Ei sillä että Reko olisi minusta mitenkään “hidas” pentu. Vaan enemmän siltä kantilta että jokainen koira on yksilö, vaikka olisivat samaa rotua, samaa linjaa tai jopa samoista vanhemmista, pitää ohjaajan muistaa pitää mielensä avoimena. Ihmisille on tyypillistä pitää oikeana ja hyvänä sitä mihin on tottunut ja jos jokin on erilaista se nopeasti oikopäätä tulkitaan negatiiviseksi, huonoksi.

Riva ja Reko ovat siis erilaisia. Se alkaa jo ulkonäöstä, ne on ihan erityyppisiä. Riva on kompakti ja kulmauksiltaan melko niukka, sellainen tyyppiopin laukka-voimatyypin koira. Reko on selkeämmin ravaajatyyppinen, sillä on pidempi runko ja runsaammin kulmauksia. Myös päänmuoto on erilainen ja Reko on paljon niukkaturkkisempi.  Erot eivät tietenkään lopu ulkonäköön. Neljä viikkoa kasvavan ja kehittyvän pennun elämässä on lyhyt aika analysoida, mutta Reko vaikuttaa perustemperamentiltaan rauhallisemmalta ja varsin hyvähermoiselta. Siinä missä Riva on tyyppiä tee-ensin-ja-mieti-sitten-jos-ehdit, niin Reko saattaa oikeasti miettiä hetken ennen kuin toimii. Se ei myöskään hätkähdä tai säpsähdä yllättäviä tapahtumia kovin helposti ja kun se keskittyy tekemään jotain se ei anna ympäristön häiritä itseään. Niiden välillä on myös selkeä ero suhtautumisessa käsittelyyn, Riva on pitänyt erikseen opettaa hyväksymään käsittely, Reko suhtautuu siihen luonnostaan paljon rennommin, sekä kotona että eläinlääkärissä. Lisäksi se selvästi nauttii läheisyydestä, tykkää nukkua kyljessä, tässä suhteessa se on enemmän kuin Bardi. Riva on pienestä pitäen hakeutunut omaan rauhaan silloin kun haluaa levätä ja vaikka mielellään hakeekin rapsutuksia ja huomiota niin se yleensä ei  viihdy siinä pitkään kerrallaan.

Lokakuun viimeisenä viikonloppuna kymmenen vuotta sitten pakkasin kimpsut ja kampsut ja koirat. Päämäärä oli Lievestuoreen perämetsässä synkimmän syyspimeyden keskellä, oma talo josta oli kaupat tehty kuukautta aiemmin. Tai siis pankin talo… Nyt siitä on jo jotakuinkin puolet omaa

Aika on mennyt huikean nopeasti ja aika moni asia on muuttunut tässä välissä. Yhä edelleen omaan tönöön on kuitenkin yhtä kiva tulla kuin silloin ensimmäisiä kertoja. Silloin mukana muuttaneista koirista ei kukaan ole enää hengissä ja nykyiset koirat ovat eläneet koko elämänsä “pellossa”.

PS. Juhlan kunniaksi esiteltäköön täälläkin ensi viikolla kotiutuva tulokas.