Muutama päivä on totuteltu uuteen kotiin, mutta nyt lähdettiin Rekon kanssa ihmettelemään kaupungin vilinää. Lutakosta kevyenliikenteen siltaa pitkin Matkakeskukselle ja sieltä Reporangan kautta kävelykadulle.

Matkakeskus on hyvä paikka kun siellä on kaikenlaista: ritilöitä, automaattiovia, kiiltäviä kivilattioita, kuulutuksia ja tietysti ihmisiä. Istuskeltiin siellä hetki ja Reko rauhoittuu jalkoihin istumaan ja lopulta maate. Erilaiset ympäristöt ja alustat ei tunnu Rekolle olevan ongelma, ihmisvilinää ja liikennettä ihmetellään pää pyörien mutta ei pelokkaasti. Pienestä stressin noususta kertoi se että alkuun ei mukana olleet kuivat koirankeksit kelvanneet, mutta vähän ajan kuluttua alkoi nekin maistua, myös Reporangan myyjän tarjoamana. Muutamaa muuta juttusille tullutta ihmistä haistoi kohteliaasti, muttei ryhtynyt hieromaan sen lähempää tuttavuutta. Kävelykadulla nähtyjen listalle lisättiin sitten polkupyöriä, lastenvaunuja, lapsia ja muutama koirakin.

Kaupunkiseikkailun jälkeen mentiin vielä käymään äidillä ja nyt on pikkuaussie väsynyt kaikista uusista kokemuksista.

Perjantaina 4.11. oli lopultakin aika lähteä noutamaan pentua. Alunperin tarkoitus oli hakea se jo pari viikkoa aiemmin, mutta matka mutkistui. Olin laskenut aikataulun sen mukaan että pentu saa rabiesrokotuksen 12 vk iässä, mutta se saikin sen vasta 3 kk iässä eli n. viikkoa myöhemmin. Onni onnettomuudessa oli sitten että aikataulun muutoksen seurauksena sain matkaseuraa pennusta jo menomatkalle, mukanani lensi Jenkkeihin matkalla ollut mudinpentu.

Lensin Helsingistä Islannin kautta Bostoniin (Icelandair) ja Bostonissa oltiin seitsemän aikoihin. Aurinko oli jo laskenut ja ilta kirkas niin näkymä valaistusta Bostonista koneen laskeutuessa oli hieno, mutta lähestyminen kentälle vähän töyssyinen, hetken olo oli kuin vuoristoradalla. Kun selvisin passintarkastuksesta, oli pentu jo boksissaan odottelemassa matkatavarahallissa ja poimin sen siitä matkaani. Kukaan ei kysellyt että onko oikeasti minun… Tullissa katsoivat rokotusrodistukset ja sitten oltiin Amerikan maaperällä. Hain vuokra-auton (Alamo) ja läksin suunnistamaan kohti Hampton Inn -hotellia, jossa oli määrä yöpyä. Tätä osaa matkasta jännitin ehkä eniten, vieras suurkaupunki, pimeys ja vieras auto. Loppujen lopuksi navigaatoritädin avustuksella selvittiin ihan ongelmitta perille. Huone oli mukavasti ensimmäisessä kerroksessa, mutta amerikkalaiseen tapaan siellä oli kokolattiamatto, erittäin kätevää kahdeksanviikkoisen pennun kanssa… Pentu oli kuitenkin reipas (ja nukkui yön boksissaan) niin vältyttiin onnettomuuksilta. Lauantaiaamulla vein sen vielä lentokentälle jatkolennolleen, päivänvalossa autolla ajokin tuntui jo vähän vähemmän jännittävältä. Tosin hetkellisesti syke nousi, kun kuulin takaani poliisiauton sireenin ja välkkyvät valot, mitä nyt tullut tössittyä. No eipä mitään, ajoivat vaan ohi ja kääntyivät ihan eri suuntaan kuin olin menossa.

Kun mudinpentu oli saatu matkaan, oli aika suunnata kohti Rhode Islandia ja omaa pentua. Bostonin liittymäviidakosta ulos selvittyä saattoi huokaista ja alkaa nauttia matkanteosta, cruise control päälle ja maisemia ihaillen eteenpäin. Matka hujahtikin nopeammin kuin olin odottanut eikä navigaattorin kanssa tullut mitään eksymisiäkään. Niinpä ehdin mukaan Rekon viimeiselle eläinlääkärikeikalle, saatiin matolääkkeet ja viimeiset leimat ja allekirjoitukset papereihin.

Rekon kasvattaja Linda asuu Tiverton-nimisessä pikkukaupungissa Rhode Islandilla, pitkän ja kapean lahden rannalla pienellä niemekkeellä jossa on reilu kymmenkunta taloa mutta vain kahdessa asutaan ympärivuotisesti, Linda toisena niistä. Kerrassaan upea paikka. Linda on pitkän linjan aussieharrastajia, hän on hankkinut ensimmäisen aussiensa 70-luvun puolessa välissä ja kasvattanut harvakseltaan. Pennun lisäksi kotona on kuusi koiraa: vanhukset Spike (Long Road to Sakonnet), pian 15 vuotta, Annie, 11 vuotta, ja sen poika Kirby (Sakonnet Mud Slide), 8 vuotta. Nuoremmat koirat ovat Rekon emä Breeze (W Lazy J2 Breeze) ja urokset sen kahdesta aikaisemmasta pentueesta Manny (Sakonnet Wild Blue, isänä Kirby) ja Sam (isänä Pete, Sakonnet Charlie Hustle). Mun piti ottaa kamera mukaan, mutta kotiinhan se jäi joten kuvia koirista ei valitettavasti ole. Koirat olivat hyväkuntoisia, lihaksikkaita ja hoikkia ja jänteviä, vanhukset mukaan lukien. Vaikka Lindalla amerikkalaiseen tapaan on häkit koirille, niin ne ovat häkeissään pääsääntöisesti jäädessään yksin ja osa porukasta öisin, muulloin vapaana. Ja paria keskenään vuorottelevaa urosta lukuun ottamatta koko porukka tuli toimeen yhdessä, niin vanhat kuin nuoret.

Erityisen iloinen olin mahdollisuudesta tavata Spike, joka on Rekon isä. Se täyttää tammikuussa 15 ja on ikäänsä nähden erinomaisessa kunnossa, lihaksisto on kuivunut ja silmissä näkyy ikäkaihia, mutta aistit ja hoksottimet pelaa ja liikkuminenkin on vielä varsin vetreää. Luonteeltaan se on avoin ja ystävällinen ja nautti rapsutuksista ja huomiosta. Rekon emä Breeze puolestaan on pidättyväisempi ja terävämpi, Lindan mukaan se vaatii selvästi pidemmän ajan hyväksyäkseen uudet ihmiset. Se kävi kyllä moikkaamassa, mutta ei selvästikään halunnut tuttavuutta sen läheisemmin tehdä. Sen pojat Manny ja Sam aikaisemmista pentueista olivat vierasta kohtaan aika välinpitämättömiä, niin kauan kuin tarjolla ei ollut nameja tai leikkiä.

Sunnuntaiaamupäivänä käytiin Lindan kanssa katselemassa vähän nähtävyyksiä läheisessä Newportin kaupungissa, se on perinteisesti jenkkien paremman väen kesänviettopaikka ja sinne on rakentanut  hulppeita kartanoita “kesämökeiksi” niin Kennedyt kuin presidentti Roosevelt ja nykypäivän julkkikset. Päivä oli kaunis ja kohtuullisen lämmin ja lounaaksi syötiin hummeria Lindan terassilla, aika luksusta. Sitten olikin aika minun ja Rekon suunnata kohti Bostonia ja illansuussa lähtevää lentoa.

Paluumatka kulki samaa reittiä kuin menomatkakin, Boston-Reykjavik-Helsinki. Reilu tunti ennen Reykjavikia osuttiin aika rajuun turbulenssiin joka kesti yli puoli tuntia ja mietin miten miten pentuparka pärjää röykkyytyksessä kun voi autossakin pahoin. Jonkin verran turbulenssia oli myös Reykjavikista lähdettäessä, mutta ei ihan niin pahana. Helsingissä boksissa odotti kuitenkin rauhallinen pentu eikä mitään merkkejä pahoinvoinnista eikä se voinut pahoin myöskään kotiin päin ajellessa. Ihme juttu, mutta samalla tavalla kävi kuulema Kanadaan muuttaneelle siskolle. Ennen lentomatkaa sekin voi pahoin autossa, mutta lentomatkan jälkeen ei mitään ongelmaa.

Kotona oltiin maanantaina illansuussa ja kävin samaan syssyyn hakemassa kotiin myös äidillä hoidossa olleet muut eläimet. Riva ja Bardi ottivat pennun vastaan erinomaisesti ja koiralaumassa kasvaneena se osasi käyttäytyä kuten kiltin pennun kuuluukin. Lasse-kissa puolestaan totesi että tuon kanssa minä en ala, mutta eiköhän nekin ajan myötä toisiinsa totu.

Lokakuun viimeisenä viikonloppuna kymmenen vuotta sitten pakkasin kimpsut ja kampsut ja koirat. Päämäärä oli Lievestuoreen perämetsässä synkimmän syyspimeyden keskellä, oma talo josta oli kaupat tehty kuukautta aiemmin. Tai siis pankin talo… Nyt siitä on jo jotakuinkin puolet omaa

Aika on mennyt huikean nopeasti ja aika moni asia on muuttunut tässä välissä. Yhä edelleen omaan tönöön on kuitenkin yhtä kiva tulla kuin silloin ensimmäisiä kertoja. Silloin mukana muuttaneista koirista ei kukaan ole enää hengissä ja nykyiset koirat ovat eläneet koko elämänsä “pellossa”.

PS. Juhlan kunniaksi esiteltäköön täälläkin ensi viikolla kotiutuva tulokas.

Rivan isän isä Rodie, Crown Point Red Rodeo Ray, on kuollut. Se sai elää pitkän ja aktiivisen elämän, yli 15 vuotta.